KUULUMISIA SÄNGYN POHJALTA

Parin viikon hiljaiseloon on jonkinsortin selitys. Marraskuun alussa kylmät ilmat saapuivat myös Irlantiin ja etenkin iltaisin alkoi olla oikeasti jo viileä. Mä en tainnut ymmärtää että kun on kylmä niin sitä ei kuljeta takki avoinna, kaula paljaana. Mutta niin mä tein. Viime viikolla kurkku oli kipeä ja olo väsynyt, varoittelin lapsia että nyt ei Veera voi leikkiä täysillä ettei tää pikkunen flunssa pahene. 

No kyllä se paheni. Heräsin uuteen viikkoon kuumeisena, kykenemättömänä puhumaan. Viimeisillä voimillani vein lapset kouluun mutta jouduin ilmoittamaan hostisälle etten vain millään voi jatkaa tätä päivää enää. Kuume oli korkea, en kyennyt puhumaan tai syömään kurkkukivun takia ja koko keho tärisi kauttaaltaan. Illalla hostäiti kauhisteli mun oloa ja tarjoutui heti viemään lääkäriin. 

Diagnoosiksi tuli nielurisatulehdus mikä oli siinä ja siinä ettei olisi kurkkupaise. Sain antibioottikuurin viikoksi ja lähetteen sairaalaan kaiken varalta. Mä olin ihan kauhuissani. Kuvittelin koko ajan jos se olisikin kurkkupaise, luin netistä ihmisten kokemuksia ja ihan oikeasti, mä pelkäsin kuollakseni. Makasin sängysä yksin kotona ja olin ihan hysteerinen. 

Eihän kyseessä ollut mikään kuolemanvakava sairaus, ei ollenkaan. Tai se ettei musta olisi pidetty huolta. Ongelmana oli se että mua pelotti ihan julmetusti se että joku ihme patti pitäisi viiltää auki mun kurkussa ja siitä tulisi tahmaa mikä mun pitäisi sylkästä/oksentaa ulos. Ja että siinä toimenpiteessä ei anneta minkäänlaista puudutusta. Kuulosti mun korvaan ihan painajaiselta ja en tiedä miten olisin selvinny tuollaisesta ehjänä, hah. 

Onneksi tuohon pisteeseen ei nyt tällä kertaa jouduttu. Antibiootit ovat tehneet tehtävänsä ja olo on jo 98 prosenttisesti oma itsensä, ruoka maistuu ja puhuminen sujuu vaivatta. Tästäkin selvitiin siis pienellä säikähdyksellä. Mä oon niin onnellinen tästä perheestä, koin ensin hirveää tuskastumista kun en kyennyt hoitamaan lapsia mutta perhe sai tilanteen haltuun ja ihmisiä tuuraamaan mua. Koin olon turvalliseksi, koin että musta välitetään täällä ja nää fiilikset autto tosi paljon. Onhan se loppujen lopuksia ihan erilaista olla sairaana vieraassa perheessä, vieraassa maassa! Ei tiedä miten mikäkin toimii, missä on lääkäri, sairaala, mitä lääkkeitä saa ilman reseptejä... Ja on hurjan ihanaa että tämä perhe auttoi mua näiden kaikkien kanssa. 

Hassu juttu on se, että mun sarkasmi alkaa kunnolla kukoistamaan kun mä sairastelen. Tää perhe, etenkään nää lapset ei aina tajua mun mustaa huumoria ja kauhisteeleki miten mä voin tollaisa puhua... Oon kuitenkin erittäin onnellinen että ensi viikko on taas normaali. Oon niin kyllästynyt tähän sängyssä makaamiseen ja elämän filosofisten kysymysten ihmettelemiseen lääkehouruissa että voin mielelläni vaihtaa toiselle vaihteelle ja päästä taas liikkumaan. Joulukin on tuloillaan ja mä oon niin innoissani! 

ONLY YOU CAN MAKE YOURSELF HAPPY

Mä oon viimisten viikkojen aikana kirjoittanut hurjan paljon päiväkirjaa. Mulla on aina ollut päiväkirja, mutta yleensä kijroitin siihen ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa. Ei mulla ollut mitään aihetta kirjoittaa mun päivästä tai ajatuksista. Joskus tein kertauksen vuodesta. Nuo kertaukset olivat yleensä ehkä kaksi sivua ja sisälsivät pienet selitykset mitä oon tehnyt, missä maissa oon käynyt ja miltä itsestä tuntuu. 

Useimmiten nuo päättyivät sanoihin "mä toivon että ensi vuosi on parempi". Jos ajatellaan että aloin kirjoittamaan päiväkirjaa seitsemänvuotiaaana, mä odotin sitä parempaa vuotta kaksitoista vuotta. Vaikka ne vuodet eivät aina tuntuneet niin hirveiltä, yleensä mä kuitenkin koin että jotain jäi uupumaan. En ollut tehnyt jotain mitä oikeasti halusin, en ollut elämääni täysillä. Harvemmin juhlistin uutta vuotta, koska ei ollut mitään syytä juhlistaa sitä. Vaivuin horrokseen, en tehnyt mitään minkään eteen ja odotin vain että se jokin ihana asia tapahtusi. 

Mikään ei tapahdu ilman pientä avustusta. Ja yleensä sä itse olet se avustaja. Mä tajusin sen jo viime keväänä, kun hain tätä au pair hommaa ja sain sen. Jos olisin vain odottanut jotain hyvää haltijakummia viereen, joka taikoisi kaiken mulle valmiiksi, mä en olisi nyt täällä. Mä otin itseäni niskasta kiinni, menin mukavuusalueen ulkopuolelle ja sain tän paikan. 

Kun tajusin että mä oon itse vastuussa tästä mun elämästä, kaikki kääntyi ihan ympäri. Mun elämässä alkoi tapahtumaan. Mä oon tehnyt niin paljon tämän vuoden aikana, niin monia asioita mistä oon ylpeä, onnellinen, kiitollinen ja innoissani. Mä oon tavannut upeita uusia ihmisiä. Oon toteuttanut unelmia, joista oon haaveillut niin monia vuosia. Kun mä muistelen tän vuoden tapahtumia, mieleen tulee joka kerta jotain uutta, ihanaa. Jotain mikä saa mut hymyilemään. 

On myös muistoja jotka saa mut hautaamaan pään tyynyyn ja toivomaan jonkinlaista polttohautausta samantien. Mut aina jälkeenpäin alan vain nauramaan. Milloin viimeksi mä oon muistellut näin monia hävettäviä asioita? En varmaan koskaan. Ja kun ihminen tekee ja on liikkeessä, silloin sattuu ja tapahtuu. Mun mielestä tällaiset hävettävät muistot vain kertovat että sitä oikeesti on tehnyt jotain. 

Jos mä olisin lukenut tätä tekstiä 15-vuotiaana, olisin varmaankin ärsyyntynyt valtavasti. Olin siihen aikaan niin epäsosiaalinen, ujo ja herkkä että ärsyynnyin aina jos joku kertoi menevistä viikonloppusuunnitelmistaan tai ihanista ystävistään. Olin niin kateellinen. Enkä tiennyt miten itse voisin olla samanlainen. Luulin monta vuotta kärsiväni sosiaalisesta ahdistushäiriöstä ja hoin kaikille olevani tosi ujo. Täällä Irlannissa viimeistään oon tajunnut kuinka väärässä olinkaan. Mä taisin slloin 15-vuotiaana vain olla niin hukassa itseni kanssa, itsetunto oli miinuksen puolella ja pelkäsin kaikkea tuntematonta. Kun mä otin ensimmäisen askeleen mukavuusalueen ulkopuolelle, ymmärsin että mä olin aina ollut vain niin epävarma. Kaikesta. Ja sen takia olin jäänyt kotiin itkemään ja moittimaan itseäni epäsosiaalisuudesta. Nykyään en enää koe olevani ujo tai epäsosiaalinen, mutta nautin silti yksinolosta suunnattomasti ja viihdyn paremmin pienissä piireissä kuin isoissa joukoissa.

Tää teksti voi kuulostaa teidän korvaan varmaan aika hassulta. Ehkä ylimieliseltä? En mä tiedä. Anteeksi. Mutta 2016 on ollut se ensimmäinen vuosi kun mä oon oikeasti elänyt elämääni. Ja tällä hetkellä mulla on niin älyttömän hyvä olo.

On kuitenkin erittäin turhauttavaa ottaa omakuvia arkipäivinä. Mä kun en käytä meikkiä juurikaan muulloin kuin viikonloppusin. Mutta en jaksa meikata kuvia varten! Näissäkin kuvissa meikkinä toimii vain huulipuna. Tuntuu kuitenkin hyvältä postata jotain näin normaalia tänne blogin puolelle, jotain missä mun luomet on violetit, iho punoittava ja näppyläinen, kulmakarvat ihan sotkussa, kuin myös hiukset. Koska tältä mä näytän sen 80 prosenttia viikosta. Eikä siinä ole mitään peiteltävää. 

KUN LANDELAINEN MUUTTI ISOON MAAILMAAN

Tiiän että joku päivä asun kaupungissa. Tavallaan haluankin. Rakastan kuitenkin liikaa tätä rauhallisuutta, en ikinä haluaisi luopua siitä. Se tunne, kun astuu ulos ja kuulee vain lokit ja tuulen. Se on ihana tunne. Ja talvella, kylmänä ja kirkkaana iltana, tähdet loistaa täällä 100 kertaa kirkkaamin kuin kaupungissa. Kaupungissa näkee ehkä muutamia isoja tähtiä. Täällä maalla niitä näkyy rykelminä, aivan kuin joissakin upeissa tähtitaivas-kuvissa. Joskus iltalenkillä jään vain tuijottamaan taivasta sen upeuden takia. 

Tuon pätkän kirjoitin viisi kuukautta sitten tässä postauksessa. Nyt myöhemmin on jännää lukea tuota postausta. 15-vuotiaana mä unelmoin isoon kaupunkiin muuttamisesta, mua kiehtoi se ison kaupungin hehku, lumo ja tahti. Ajattelin että isossa kaupungissa en ikinä tuntisi itseäni yksinäiseksi, että siellä mä voisin olla onnellinen. Ajattelin korkeita pilvenpiirtäjiä, kahviloita, korkokenkiä ja tiedättehän, sitä luksuselämää mitä välittyi Gossip Girlin kautta ja myös Gleessä, mitä mä fanitin ihan täysillä. 

 

Nyt sitä sitten asuu isossa kaupungissa. Tietenkin Dublin ei ihan ole sitä mitä mä pienenä haaveilin, täällä ei esimerkiksi ole pilvenpiirtäjiä, jokapäiväinen reissu kahvilaan laihentaa lompakkoa surullisen nopeasti ja korkokengät on vaihtuneet kumpisaappaisiin ja nilkkureihin. Luksuselämä on aika kaukana mun nykyisestä tilanteesta. 

Miltä siis tuntuu elää isossa kaupungissa? Ihanalta. Mä rakastan tätä kaupunkia, Dublin on iso, mutta siinä on sellainen pienen kaupungin fiilis. Täytyy kuitenkin tunnustaa että mä kaipaan sitä täydellistä rauhaa, sitä kun taivaalla loistaa tähtiä enemmän kuin kymmenen, sitä kun voi kävellä metsässä koiran kanssa kolme tuntia ilman määränpäätä. Dublinissa on kyllä isoja puistoja ja onhan tässä lähellä myös Howth ja pari vuorta minne voi lähteä retkeilemään, mutta eihän se ole ihan sama asia. Täällä on turisteja. Omaa rauhaa on vaikeaa saada. 

 

Tuntuu kuitenkin että Dublin on mulle juuri se täydellinen kaupunki aloittaa se kunnollinen itsenäistyminen. Mä pääsen läheiseen jättipuistoon puiden lomaan juoksemaan. Mä pääsen meren rannalle tuoksuttamaan meri-ilmaa. Ja mä pääsen kaupungin sykkeeseen puolessa tunnissa. Jos mä olisin muuttanut suoraan vaikka New Yorkiin, olisin varmaan menettänyt järkeni siellä betoniviidakossa. 

Yritän välillä miettiä missä mä haluaisin viettää loppuelämäni. Haluaisinko elää maalla vai kaupungissa? Missä päin Suomea? Vai missä päin maailmaa? Mä en osaa sanoa ja se turhauttaa mua, mutta mun täytyy antaa asioiden järjestäytyä itsestään. Vaikka ikävöinkin peltoja ja isoja metsiä, mä nautin täysillä tästä kaupungissa asumisesta. Koen itteni tosi inspiroituneeksi koko ajan, etenkin pukeutumisen suhteen. Tuntuu että mä uskallan näyttää uuden puolen itestäni, pukeutua sillä tavalla kuin oon aina halunnutkin. 

 

Landelainenkin siis pystyy sopeutumaan kaupungissa asumiseen! Kumpaa te suositte, kaupunkeja vai maaseutua? 

SUNSET ON THE BEACH

Kävin pari päivää sitten lempirannallani ottamassa kuvia auringonlaskusta. Oikeastaan lähdin rannalle harjoittelemaan kuvamista, etenkin pitkällä shutter speedilla. Tiedättehän, vedestä pitäisi tulla silkkistä ja kaunista. Tiesin jo etukäteen että mun pieni 12-32 objektiivi ei välttämättä tekisi parasta jälkeä, ja pettyneenä lähdin rannalta kotiin päin. Päässä jyskytti ajatus: uusi objekti, säästä rahaa, uusi objekti, säästä rahaa. 

Hassua miten koskaan ei osaa olla tyytyväinen siihen mitä jo omistaa. Ostin tän uuden kameran, Panasonic Lumix GF7, noin parisen kuukautta sitten, ja rakastan tätä kameraa valtavasti, mutta kuitenkin haluan lisää, parempaa, enemmän. 

Äitikin siitä mulle kerran sanoi, aika tiukastikin: Veera, miksi sä et elä hetkessä? Miksi aina pitää miettiä tulevaisuutta ja haluta lisää? Tuo auringonlasku rannalla oli taianominen hetki. Olisi pitänyt ennemmin nauttia oranssista hehkusta ja viileästä vedestä varpaiden välissä kuin murehtia objektiivia. 

Tästä viikosta lähtien mä yritän elää hetkessä. Otan joka päivä kuvan jostain mikä tekee mut silloin onnelliseksi. Oon tehnyt tällaisen haasteen ennenkin ja silloin huomasin olevani todella onnellinen juuri siinä hetkessä. Nyt tuo tunne on kuitenkin kadonnut ja kovasti kaipaan sitä takaisin! Jatkan tätä haastetta niin kauan kuin on tarvis, mutta joulu on sellainen hyvä kiintopiste. 

Tällä hetkellä mä olen onnellinen kaatosateesta ja kellahtavista lehdistä. Oon onnellinen karpalo-kinuski teestä ja hyvästä kirjasta tässä mun vieressä. Ja oon onnellinen että sain viimeinkin kääriytyä villapaitaan! 

KUMMITUKSIA METSÄSTÄMÄSSÄ

Kokkolan lähellä sijaitsee vanha hylätty nahkatehdas, mikä on viimeksi ollut toiminnassa 80-luvulla. Tuolloin maaperästä löydettiin jonkinlaista myrkkyä ja tehdas jätettiin, hylättiin ja annettiin jatkaaa surullista elämäänsä. Valtava kolmikerroksinen rakennus oli kieltämättä aika karmiva, etenkin kun mä päätin hiippailla rakennukselle yksinään kuvailemaan. 

Mä en usko kummituksiin. Mun mielikuvitus on kuitenkin yksi mun vahvuuksia, ja tässä tilanteessa myös heikkouksia. Hämärässä laitoksessa lasinsirut rasahtelivat, ylemmissä kerroksissa lattia narisi kuin joku olisi siellä kävellyt, ikkunat helisivät, ovet paukkuivat (oli tuulinen päivä iltapäivä) ja kaikista pimeimmät nurkat pistivät mielikuvituksen laukkaamaan. Ylimmässä kerroksessa jätin kameran lattialla, avasin kännykän taskulampun ja kiipesin tikkaat ylös pilkkopimeään konehuoneeseen. Odotin jonkun tummatukkaisen kuolleen tytön hyökkäävän kimppuun, mutta eihän siellä mitään ollut. Surullinen tuulenviima vain ujelsi putkissa. 

Koska en usko kummituksiin, haluaisin sanoa että pelkään enemmän slasher-tyyppisiä leffoja kuin yliluonnollisia. Mutta mä en pelkää. Oon monesti miettinyt tätä, miksi pimeässä huoneessa pelkään enemmänkin että nurkasta astuu ihminen kuin demonihahmo, mutta silti slasher-leffoja katsellessa en  tunne minkäänlaista kauhua tai pelkoa? 

Kerran mä tulin viimeinkin ratkaisuun. Katsoin uudestaan Paranormal Activity-elokuvan, mikä on ainoa leffa mistä oon koskaan nähnyt painajaisia. Taas kerran pelkäsin sitä näkymätöntä demonia. Ja sitten mä keksin sen! Mä pelkään sitä mitä ei voi nähdä. Mä en pelkääkään että joku tappaja tulee sieltä nurkasta; mä pelkään että sieltä tulee jotain mitä mä en voi nähdä. Öisin pimeällä mä pelkään että joku katselee mua, mutta mä en näe mun katselijaa. Leffoissa mä pelkään sitä monsteria kunnes mä näen miltä se näyttää. 

Nahkatehtaalla pelkäsin hahmoa, mitä mä en näe, mutta joka näkee mut. En pelännyt että joku tappaja tai kuollut tyttö tulee joka haluaa saadan mun sielun. Mä pelkäsin että joku olisi oven takana, mutta mä pelkäsin samalla ettei siellä olisi mitään. Eikä siellä ikinä ollutkaan. 

Onko kenelläkään muulla samanlaista pelkoa? Ymmärrättekö mistä puhun? Ylempänä sanoin etten usko kummituksiin. Mutta onko se uskomista, jos uskoo että siellä jossain on jotain mitä ei näe? 

JÄÄHYVÄSKIRJE LUKIOLLE

14-vuotinen minä vihasi yläastetta sydämensä pohjasta. Koin itseni ulkopuoliseksi, yksinäiseksi, inhottavaksi kappaleeksi jota kukaan ei huomannut. Vihasin itseäni ja kaikkea ympärilläni, ja luulin koko ajan että maailmaalla oli jotain minua vastaan, vaikka asia olikin juuri toisin päin. 14-vuotinen minä oli masentunut. 

15-vuotinen masentunut minä istui helmikuisena päivänä kotona yksin. Jäin koulusta pois "huono olon" takia. Oikeasti halusin vain itkeä kotona koko päivän. Itkin itkuni, nyyhkyttelin tunteenpurkaukset pois ja päädyin youtubeen selailemaan videoita. En usko sattumaan, joten en sano tätä sattumaksi, vaan näin oli tarkoitettu. Löysin One Direction-nimisen bändin, jota vihasin aluksi, mutta päädyin silti kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Parin päivän päästä osasin poikien nimet, iät, asuinpaikat, vanhempien nimet ja olin ns. aivan kusessa. 

16-vuotinen minä päätyi nettiin keskustelufoorumille keskustelemaan mistäpä muustakaan, kuin One Directionista. Pian vaihdettiin facebook nimiä ja juteltiin sinisen välityksen kautta. Löysin kaksi ihanaa ihmistä, joiden kanssa puhuin päivät pitkät. Toinen heistä kertoi hakevansa taidekouluun, Oriveden Kirjoittajalukioon. Innostuin asiasta. Kerroin äidille. Ja tottakai sain kieltävän vastauksen. 

Mutta missäpä nyt ollaan? Eilen kävin Orivedellä nostamassa hatun päähän ja juomassa skumppalasilliset luokan kanssa. En voi uskoa että mun kolme uskomatonta vuotta on ohitse. Lopullisesti. Orivesi on jätetty taakse. Tänään lauantaina juhlittiin virallisesti mun lakkiaisia sukulaisten kanssa. 

Orivesi kasvatti mua uskomattoman paljon. Niin älyttömästi. Oon nykyään paljon rohkeampi, avoimempi, iloisempi ja avara katseisempi kaikkea kohtaan. Opin huolehtimaan laskuista ja tekemään ruokaa pienellä budjetilla. Opin pitämään huolta itsestäni. Kasvoin aikuiseksi Orivedellä, kasvoin aikuiseksi mun ihanan luokan kanssa. Oli upeaa huomata miten mut otettiin porukkaan, sillä kukaan ei tuntenut toisiaan. Oli pakko tutustua. Ja  mä sain aloittaa kaiken alusta. 

Orivesi oli juuri sitä mitä yläaste-ikäinen minä tarvitsi. Lukion toisena vuotena totesin äidille puhelimessa, etten muista milloin olisin viimeksi ollut näin onnellinen. Koska en todellakaan muistanut. Olin välillä niin onnellinen että tuntui kuin olisin haljennut. Vaikka nyt lukion kolmas vuosi onkin ollut yksi elämäni stressaavimmista kokemuksista, voin sanoa että tää on ollut myös yksi elämäni upeimmista ajoista. Mun luokka on kasvanut yhteen, ja tuntuu älyttömän haikealta jättää kaikki taakse. 

Mun jää ikävä Opiston aamupalasämpylöitä. Tulostuskonetta. Talven 15 asteisia huoneita. Elokuun 30 asteisia huoneita. Omenapuutarhaa. Pyykkitupaa. Likaistakin likaisempaa yhteiskeittiötä. Yhteisiä elokuvailtoja. Myöhäisiä juttelutuokioita. Yo-kokeista valittamista. Abivideot kuvaamista. Rehtorin päiväkahveja. Mutta kaikista eniten jään kaipaamaan mun luokkaa. Samankaltaista luokkaa ei helpolla löydä.

   

Saan kiittää tästä kaikesta varmaankin One Directionia. Vai masennusta? Ehken kumpaakaan. Ehkä kiitän lopuksi vain Opistoa kaikesta. Kiitos kolmesta vuodesta. Niitä on vaikea unohtaa. 

(lisää kuvia lakkiaisista piakkoin) 

MINUSTAKIN TULEE YLIOPPILAS!

Maanantaina sen näin viimeinkin - oman nimen, aamulehden sivuilla, 2016 Ylioppilaat-otsikon alla. Vielä viikko sitten en edes jaksanut ajatella koko yo-touhua, mulle oli ihan sama mitkä arvosanat sieltä nyt tulee ja oonko edes päässyt ylioppilaaksi. Koko ajatus ei tuntunut millään tavalla houkuttelevalta tai asialta, josta voisin olla ylpeä. 

Nyt täytyy kuitenkin sanoa että olen aika ylpeä itsestäni. Toki olisin voinut yrittää vielä paremmin, koska kaikki arvosanat ovat oman osaamistaidon alapuolella, mutta toisaalta taas... Musta tulee ylioppilas. Kouluihin on aina mahdollista päästä pääsykokeilla. Yo-arvosanat koostuvat kirjaimista, samoin kuten kaikki nämä sanat tässä postauksessa koostuvat kirjamista. Yksi kirjain muuttaa koko vaikutelman, mutta sen kirjaimen voi aina muuttaa ja näin muodostaa vaikkapa täysin uuden sanan. Mun ei tarvitse tyytyä näihin arvosanoihin, vaan voin aina yrittää kovemmin ja tavoitella sitä täydellistä rivistöä. Voin yrittää. Mutta mitä luultavemmin en tule. 

Lukio ei alun perinkään oikein ollut mun juttu, mutta oon ylpeä että suoritin sen. Oon ylpeä että muutin kotoa pois 16-vuotiaana, 200 km päähän kotikaupungista, täysin uuteen ympäristöön, kouluun, tutustuin täysin uusiin ihmisiin. Se oli saavutus ja opetti mua niin uskomattoman paljon etten osaa edes kuvailla. En todellakaan olisi tää sama henkilö tänä päivänä ellen olisi tehnyt tätä suurta ratkaisua. 

Mä tyydyn näihin arvosanoihin mitkä olen saanut, jatkan eteenpäin onnellisena ja kliseisesti sanottuna hymyssä suin. Ensi viikolla saan painaa lakin päähän, parin viikon päästä pääsen tekemään sitä mitä rakastan, syyskuussa toteutuu yksi mun suurimmista unelmista ja muutenkin koko elämä tuntuu iloitsevan, vaikka täällä rannikolla tuo taivas onkin aika harmaa...

Ja kaikille joita askarruttaa: ei ne mun arvosanat nyt niin huonot ole. Sanotaanko näin että keskitie on se kultaisin. :) 

LUKIHÄIRIÖ JA BLOGGAAMINEN

Jos olette jo lukeneet joitakin mun postauksia, olette saattaneet huomata miten paljon kirjoitusvirheitä postauksissa vilisee. Tähän tekstiin mitä luultavemmin tulee virheitä, joita en huomaa ennen kuin olen lukenut postauksen kymmenen kertaa läpi ja se on jo julkaistu. Haluaisinkin nyt puhua hieman lukihäiriöstä ja miten se vaikuttaa bloggaamiseen ja itselleni rakkaaseen harrastukseen, kirjoittamiseen. 

Mulla ei ole koskaan todettu lukihäiriötä, en ole koskaan jaksanut käydä lääkärissä sitä tarkastuttamassa. Olen aina rakastanut lukemista ja kirjoittamista, joten ajattelin ettei mulla olis mitään järkeä käydä missään testeissä. Eihän mulla nyt mitään lukihäiriötä ole. Nyt lukion abivuonna sen kuitenkin viimeinkin huomasin, kun luin hiki hatussa kokeisiin ja viimein tein niitä itse kokeitakin. 

Luen monet sanat väärin, kirjoitan kirjaimet väärinpäin ja sössötän puheessa. Ylioppilaskokeita tehdessä tajusin etten vain millään kerkeä tehdä tätä koetta annetussa ajassa. Tai ainakaan hyvin. Siitä johtuukin osittain mun odotettua huonommat arvosanat, en koskaan kerinnyt panostaa siihen tekstin muotoiluun, oikeisiin sanavalintoihin, kielioppiin ja virheiden korjaamiseen. Se harmittaa aivan turkasesti, mutta kokeet on ohi ja niille ei voi nyt enää mitään. 

En usko että vieläkään jaksan käydä missään testeissä. Uskon että tämä lukihäiriö on aika lievä, mutta tokihan se vaikuttaa aika suuresti elämään. Kirjoitin kerran CV:hen järkyttävän virheen, tarkistin paperin varmaan miljoona kertaa ja tajusin virheen vasta kun olin lukenut paperin sen kaksi miljoonaa kertaa ja se oli lähetetty. Ärsytti jälkeenpäin enkä tosiaan  saanut mitään töitä kyseisestä paikasta. 

Lukihäiriö vaikuttaa vahvasti myös bloggaamiseen. Virheitä viilisee siellä täällä, joka paikassa, ja oikein hävettää jälkeen päin lukea omia postauksia kun teksteista saa mielikuvan että en osaa kirjoittaa. Kirjoittaminen on suuri intohimon kohde mulle, rakastan sitä niin paljon, mutta olen myös tosi perfektionisti. Haluan tekstin olevan täydellinen, mutta aina ei ole vain aikaa tarkistaa niin perusteellisesti kuin haluaisi. Etenkin kun kirjoittaa pitkää tekstiä, mulla on todella hankalaa alkaa tarkistamaan sanoja ja niiden oikeaoppisuutta, silmät vain pomppivat riveiltä toisille ja tuun hulluksi. Tietokoneella kirjoittaminen on nopeampaa, mutta aivan tuskaa lukihäiriön takia. Sormet naputtavat jotain omiaan (olen vielä vasenkätinenkin, pahentaa asiaa) ja silmät kertovat jotain muuta. Huoh. 

Tein alun perinkin tämän blogin itseäni varten. Halusin tehdä jotain minkä koen kiinnostavaksi, innostavaksi ja halusin tavan tallettaa muistojani. Blogi tuntui hyvältä paikalta jakaa omaa mielenkiintoani muille, mutta mulla on juurikin kirjoittamisesta kovat paineet. Haluaisin tarkistaa tekstit kymmeniä kertoja ennen kuin julkaisen postauksen. Nyt  oon kuitenkin päättänyt että jos siellä tekstissä on jokin virhe, niin muut saa murista, en sitä kaikkea tarvitse korjata. Ei kukaan ole täydellinen.

Tokihan teksti, jossa on paljon virheitä ja vääriä sanoja voi vaikuttaa hätiköidyltä ja siltä ettei henkilö edes osaa kirjoittaa. Haluan kuitenkin uskotella itselleni että osaan kirjoittaa, yritän lohdutella itseäni että eivät ne muut tiedä minkälaista on kirjoittaa kun omaa lukihäiriön. Kaikki on vaikeampaa, hitaampaa.

Blogimaailma on kyllä kovaa täydellisyyden tavoittelua. Ei sen tarvitsisi olla. Mua harmittaa monesti se että koen blogini huonolaatuiseksi tekstien kirjoitusvirheiden takia (toisinaan myös kuvien takia). Ja sitte taas harmittaa se että ylipäätään ajattelen tuolla tavalla. Tästä itsekriittisydestä pitäisi joskus päästä yli. Olen kuitenkin tyytyväinen blogiini, ja loppujen lopuksihan kirjoitan tätä omaksi ilokseni. Ketä mun pitäisi miellyttää? 

18X JATKA LAUSETTA

En ymmärrä... miksi kaiken pitää maksaa niin julmetusti. Kävin ihotautilääkärillä kolmesti, laskun summaksi tuli yli satanen, ja mitä käynnit auttoivat? Eivät niin yhtään mitään. En saanut selville mistä ihottumani johtuu. Ja nää turhat reissut ajo mut perikatoon, ihanaa. 

Seuraavaksi ajattelin... katsoa Game Of Thronesin uusimman jakson ja lukea kirjaa. Näinkin vauhdikasta elämää mä elän. 

Vime aikoina... olen herännyt joka aamu pienoiset perhoset vatsassa, sen verran kaikkea jännittävää on tapahtumassa mun elämässä. Toivon mukaan ne myös toteutuvat, yritän pitää kaikki ovet auki. Joka päivä pelkään kuitenkin etteivät mut toiveet toteudu, ja nuo ajatukset saavat perhoset lepattamaan vain entistä enemmän. 

En osaa päättää... tällä hetkellä mistään. En osaa päättää miten haluan hiukset yo-juhliin, en osaa päättää mitä syön aamupalaksi, en osaa päättää katsonko leffan vai luenko kirjaa. 

Noloa myöntää, mutta... tykkään stalkata ihmisiä. Jos tapaan uuden ihmisen, tykkään heti ensitöikseni tarkistaa heidän facebookin, instagramin ja muut sosiaaliset mediat. Kerran jopa selvitin missä eräs henkilö asui. Ihan vain huvin vuoksi. Jos henkilö asuu jossain muualla kuin kotikaupungissani, otan siitäkin selvää ja googlailen myös henkilön asuinkaupunkia. Kuulostaa aika creepyltä... Don't worry, en mä tätä aina tee. :) 

Viikko sitten... tunsin itseni ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon tylsistyneeksi. Tosin nyt oon taas päässyt takaisin aktiiviseen oloon, tylsyys on kaukana!

Kaikista pahinta on... kaalilaatikko. Piste. 

Muistan ikuisesti... kun asuin pienen Norjassa ja olin vielä niin lyhyt että hautauduin lumeen, vain pää pisti esiin kinoksesta. Norjassa asumisesta muista todella vähän, mutta jostain syystä tuo on jäänyt ikuisesti mieleen. Myös vuoret Tromson ympärillä ovat painuneet muistiin, vaikka en niistäkään muista kuin siluetit. 

Salainen taitoni on... syödä kokonainen pizza yksin, kerralla. 

Jos saisin yhden toiveen, se olisi... saada taito manipuloida ihmisten mieliä. Kuulostaa hirveältä (Jessica Jonesia katsoneet hep) mutta miettikäähän: voisi manipuloida lentokentän työntekijöitä sanomalla että mulla on kyllä lippu koneeseen. Samalla tavalla manipuloisin hotellin työntekijöitä, valtion johtajia (hyvään tarkoitukseen tietenkin) vaatekauppojen myyjiä... ;) 

Minulla on pakkomielle... päästä ulos lenkille joka päivä. Kuulostaa toki terveelliseltä, mutta mä tulen hulluksi jos en ole päässyt ulos liikkumaan koko päivänä. Joku kauppareissu ei kelpaa, vaan yleensä pitää päästä metsään tai rannalle. 

Päivän paras juttu... 12 kilometrin hikilenkki rullaluistimilla. Rullaluistelu on ehkä parasta mitä tiedän, yleensä tykkään lähteä oikein pitkille reissuille. Nyt tuli vähän lyhempi, mutta oli parempi aloittaa kevyesti vuoden tauon jälkeen.  

Söin tänään... Suklaakuorrutettuja viinirypäleitä ja paahtoleipää aamupalaksi. Millään muulla ei ole väliä, mutta suklaakuorrutetut viinirypäleet. 

Ärsyttävintä on... tietämättömyys. Tällä tarkoitan sitä, ettei tiedä mitä tulee tapahtumaan viikon päästä, tai kuukauden päästä. Mulla ei ole mitään hajua missä oon ensi syksynä, mitä teen, mikä maa, kaupunki. Ite koen sen jotenkin ahdistavana kun ei tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, vaan täytyy vain odottaa kunnes asiat selkiytyy. Mutta milloin? Huomenna? Ensi kuussa? 

Tekisi mieli... appelsiinituoremehua. Vastapuristettua. 

Minusta on söpöä... kun kissa tuo kuistille kuolleen rotan. (ei)

Hävetti... kun auto sammui keskelle risteystä ja lähes jokainen auto takana töötäsi mulle. Menin ihan paniikkiin enkä saanut autoa millään käyntiin. Lopulta kaasutin täysillä pois ja ajoin suoraan kotiin. 

Olenko ainoa, jonka mielestä... talvi on maailman ihanin asia ikinä ja kevät karmein? Vihaan kevättä, siis sitä alkukevättä. Toukokuu on mukavaa aikaa kun alkaa olla jo lämmin, mutta maalis-huhti? Hyi. Joulukuu on paras kuukausi koko vuodesta, lokakuun ohella. Ah. Kesästä toki tykkään paljonkin, mutta kyllä se talvi on vain paras (en puhu etelän talvesta, hyi, vaan vähän pohjoisemmasta, kylmästä ja lumisesta talvesta). 

Kuvat ovat Tankar-saaresta Kokkolasta, viime kesältä. Rakastan käydä Tankarissa, siellä on ihana kalastajakylä-meininki, söpöjä taloja ja suuri majakka. Vaikka tekstissä sanoinkin että rakastan talvea yli kaiken, tällä hetkellä on ihanaa että kesä on tuloillaan. En jaksaisi odottaa kesäkuuta... 

Mahtavaa viikon alkua kaikille! 

SUMUINEN PÄIVÄ MAALLA

Maalla asuessa tulee pakostakin päivä jolloin turhautuu lopullisesti lehmien hajuun ja hitaisiin traktoreihin. Hiljaisuuteen en ikinä kyllästy, enkä luontoon, mutta välillä sitä tuntuu kuin olisi loukussa täällä. En omista omaa autoa enkä todellakaan lähde polkemaan kaupunkiin pyörällä. Toisaalta taas ei mulla olisi mitään tekemistäkään kaupungissa. En halua shoppailla. Mulla ei ole rahaa jokapäiväiseen kahvitteluun. Kavereillakin on useimmiten omaa tekemistä. Pääsykokeisiin lukemista ja sellaista. 

Mä aion pitää välivuoden, joten en opiskele hiki päässä pääsykoekirjoja. Voisi sanoa että puolet päivästä istun koneen ääressä netflixiä katsellen ja puolet vietän koiran kanssa metsässä samoillen. Ihan oikeasti. Eilen rämmin metsässä kumpparit jalassa 15 kilometriä, löysin hylätyn talon keskeltä metsää ja päädyin lopulta asfalttitehtaalle. Kuulostaa varmaan aika oudolta, mutta siellä kuusien ja pensaiden välissä mä yritin ryömiä. Keho on täynnä mustelmia muistona.

Kaikille tuo metsässä kulkeminen ei sovi. Kuusien oksat raapivat kasvoja, kengät kastuvat pakostakin (sen takia menenkin kumppareissa) ja koko ajan joutuu pomppimaan kaatuneiden puiden ja oksien yli. Hiki siinä ainakin tulee. Oon tässä miettinyt että pitäisi varmaan aloittaa geokätköily, sopisi varmaan mulle... ;)

En tosiaan muuta tekemistä keksi kuin netflix ja ulkoilu. Ihan hyvä yhdistelmä, mutta olisihan sitä mukavaa muutakin tehdä. En ikinä haluaisi asua muualla kuin maalla, mutta oma auto olisi kiva. Tosi tosi kiva. Olisi vapaus mennä mihin haluaa. Jos huvittaisi, voisin lähteä Norjaan. Tai Lappiin vaeltamaan. 

Tiiän että joku päivä asun kaupungissa. Tavallaan haluankin. Rakastan kuitenkin liikaa tätä rauhallisuutta, en ikinä haluaisi luopua siitä. Se tunne, kun astuu ulos ja kuulee vain lokit ja tuulen. Se on ihana tunne. Ja talvella, kylmänä ja kirkkaana iltana, tähdet loistaa täällä 100 kertaa kirkkaamin kuin kaupungissa. Kaupungissa näkee ehkä muutamia isoaja tähtiä. Täällä maalla niitä näkyy rykelminä, aivan kuin joissakin upeissa tähtitaivas-kuvissa. Joskus iltalenkillä jään vain tuijottamaan taivasta sen upeuden takia.

Jotkut eivät tunnu ymmärtävän miksi rakastan asua maalla. Useimmiten taidankin kertoa ihmisille vain ne huonot puolet: pitkät välimatkat, toisinaan yksinäisyys, toisinaan karmea haju. Täällä koen kuitenkin olevani elossa. On raikasta ilmaa jota hengittää. On tilaa jossa liikkua. Mutta jos sen auton saisi...

Hhah, tästä nyt tuli vähän sekalainen tekstipätkä. Kertokaa ihmeessä jos jaatte samanlaisen/erilaisen mielipiteen kuin mulla! 

AJATUKSIA YO-KOKEISTA

Tosissani en tiedä mitä tähän tekstikenttään pitäisi nyt kirjoittaa. Joo, pahoitteluni, kirjoitin tänne blogin puolelle viimeksi tammikuussa, terve taas, hypätäänpä sitten iloisiin asioihin ja OI kuinka ihana kevät on ollutkaan. 

Yritin kyllä pitää positiivisuutta yllä, mutta tammikuun lopussa ymmärsin sen mahdottomuuden. Toki iloitsin yhä monista asioista, ystävistä, leffaillasta, pizzasta ja lomasta, mutta joka päivä, joka ikinen minuutti ja sekunti ajatukset pyörivät yo-kirjoitusten ympärillä. Te ylisuorittajat varmana ymmärrätte tämän fiilikset. Ja sen kun mikään ei vain riitä. Yritin parhaani, minulla oli typerän korkeat odotukset jotka alitin. Olin niin valtavan pettynyt itteeni. Tiesin jo ensimmäisesta lukiovuodesta asti että tämä tulee olemaan haastavaa, sillä en todellakaan ole niitä teoreettisesti oppivia ihmisiä. Mutta niin vain jaksoin lukion läpi. Yo- kokeet olivat kuitenkin viimeinen niitti. Olen aivan puhki.

En vain jaksanut panostaa blogiin, hyvä että jaksoin panostaa kouluunkaan. Mulla on aina ollut suuret odotukset itsestäni, omasta onnistumisesta ja elämästä ylipäätään, ja kun se on nyt vain niin että kaikki ei aina vastaa kuvitelmia, niin mitä mä teen? Vaivun synkkiin ajatuksiini mutta pidän yhtä kiinni haavemaailmasta. Niin kävi tänä keväänä. Mun aivot oli 90 % yo-kokeita, 5 % ruokaa ja 5% netflixiä. Niitä mä jaksoin ajatella. Kuinka monta tuntia tänään pitää opiskella. Onko kaapissa ruokaa. Nyt on pakko saada välipalaa jotta jaksaa opiskella. Opiskelun jälkeen tunnin netflix-breikki. Sen jälkeen lisää kirjojen pläräämistä. 

Toki mieleen mahtui ajatuksia myös tulevaisuudesta. Vielä kuukausi sitten pelkäsin kuollakseni tulevaa syksyä. Mitä mä tuun tekemään? Mihin mä haen? Oikeastaan voisi sanoa että päädyin omanlaiseen hiljaiseen kriisitilanteeseen. Kukaan ei tiennyt mun kriisistä, mutta sisäisesti olin ihan rikki. Tulevaisuus ahdisti. Blogikin ahdisti, joten päädyin poistamaan kaikki postaukset joista en pitänyt ja lopulta tein blogista yksityisen.

Viimeinen reaali oli tuossa noin neljä päivää sitten. Historian koe oli valmis ennen kolmea, ja kävellessäni takaisin kotiin päin olin lähellä nauraa ääneen. Olo oli helpottunut mutta sekalainen. Tässäkö se oli? Tämänkö paskan takia mä stressasin itseni melkein burn outiin, tämänkö takia mä olen stressanut viime kesän lopusta saakka? Viimein kotiin päästyä tuntui tyhjältä. Mitäs nyt? 

Ajatus tuntuu niin typerältä. Onko oikeasti mahdollista että jonkun elämä voi tuntua tyhjältä kokeen jälkeen? Mutta niin musta tuntui. Tällä hetkelllä tuon tyhjyyden on täyttänyt ilo siitä että olen oikeasti vapaa tekemään mitä ikinä haluan.

Tulevaisuuskaan ei enää ahdista. Tein valintani ja oon tyytyväinen siihen. Nyt mulla on aikaa lukea ne miljoona kirjaa jotka oon listannut vuosien mittaan TO READ- listalle. Niitä on oikeasti paljon. Mutta niin on aikaakin. Nyt voin myös katsoa ne leffat mitä oon halunnutkin. Niistäkin on olemassa lista. Voin viimein myös keksittyä valokuvaamiseen ja sen parantamiseen. Sen takia avasin tämän bloginkin taas. Tykkään kirjoittaa. Tykkään ottaa valokuvia. Ne luo hyvän fiiliksen, ja hyvä fiilis ei ole  koskaan pahaksi. 

Toivottavasti teidän kevät on mennyt astetta paremmin kuin omani! Mahtavaa alkanutta kevättä kaikille! 

VIIME AIKOINA OLEN...

 ... itkenyt epäonnistuneiden yo- kokeiden takia. 

... päättänyt että kokeet eivät mittaa minua ihmisenä. 

... miettinyt miksi kokeet ylipäätään ovat niin tärkeitä ihmisille. 

... syönyt suklaata järkyttävät määrät ja näin saanut kasvoni kukkimaan punaisia pilkkuja. 

... rakastunut fazerin uutuus makeisiin, etenkin piparinmakuiseen dumleen. 

... maannut lattialla miettien kuinka palvon sitä ihmistä joka keksi valmistaa suklaata.

... nauttinut utuisista aamuista ja kuumasta omenakaneli-teestä. 

... katsonut kolme kauhuelokuvaa ja ensimmäistä kertaa elämässäni sulkenut silmäni leffalta koska se oli liian raaka (ahhah). 

... itkenyt ja pyyhkinyt räkää Topi ja Tessu- elokuvan takia. 

... kuunnellut One Directionin Clouds- biisiä uudestaan ja uudestaan koska se on niin älyttömän hyvä. 

... haikaillut kesäkuun 28. päivää. 

... katsonut varmaankin kaikki mahdolliset videot Justin Timberlakesta ja tykittänyt miehen VMA 2013 esitystä täysillä.  

... ymmärtänyt että kyllä sitä elämässään pääsee eteenpäin vaikka kaikista yo-kokeista ei saisikaan M:ää korkeampaa arvosanaa. 

... syönyt taas suklaata. 

... juonut lisää teetä.

Olen kamppaillut nyt viikon verran älyttömän stressin kanssa ja päädyin lopulta siihen tulokseen että minun ei tarvitse olla täydellinen. Kaikessa ei voi onnistua. Tiedän että siellä ruudun toisella puolella on ihmisiä jotka stressaavat tälläkin hetkellä ehkä aivan typerien asioiden takia, ja haluan muistuttaa, että elämä oikeasti on lyhyt. Eläkää se täysillä. Miksi ihmeessä meidän pitäisi stressata siitä kuinka hyviä yo- arvosanoja saamme kun on niin paljon ihanempia asioita joihin kiinnittää huomiota. Kuten esimerkiksi karkkihyllyn talvisuklaa. Ja kinuski-karpalotee. Ja vaaleanpunainen pelto. Joka on tietenkin photoshopattu vaaleanpunaiseksi. <3