GRADUATION PICS

Sen verran laiska olin etten jaksanut hankkia oikeaa valokuvaajaa kuvaamaan mun ylioppilaskuvat. Asetin oman kameran jalustalle ja käsin äidin ja siskon ottamana kuvat. Osista tuli aika hirveitä, tärähtäneitä, epätarkkoja ja sumeita mutta toisista taas... oikein siedettäviä. Monet kuvat otettiin pellolla ja metsän edustalla, mutta eniten pidin näistä merellisistä kuvista. Meri on mulle tärkeä elementti, joten tuntui luonnolliselta valita nämä kuvat parhaiden sekaan. Mekko oli tosin rutussa, varjot hyppi silmille mutta fiilishän on tärkein, eikö? 

Lakkiaisviikonloppu oli hektinen, uskomaton, ikimuistoinen ja jätän kaiken haikein mielin taakse. Mun lakkiaiset oli tosiaan jo perjantaina, Orivedellä painoin lakin päähäni ja huristelin takaisin Kokkolaan. Lauantaina oli juhlat äidillä, illemmalla päädyttiin kavereiden kanssa juhlimaan lakkia Kokkolan yöhön. Kaikin puolin ihan ikimuistoinen päivä ja ilta/yö, tai eihän sitä nyt kovinkaan usein saa pitää tällaista lakkia päässään, ja baarissakin oli niin spesiaali fiilis kun käveli ympäriinsä muiden ylioppilaiden seassa! :) Sunnutaina viettelin juhlia vielä isän luona, ja ny vyt viimeinkin maanantaina saa hengähtää. Uskokaa vaan, mä olen aika poikki...

Olo on aika tyhjä, tuntuu niin surulliselta jättää kaikki taakse. Eka kertaa elämässäni en osaa pukea mun ajatuksia sanoiksi, koska ei tätä tunnetta pysty kuvailemaan. On haikea fiilis, mutta onnellinen kaikesta mitä on tapahtunut. 

Huomenna heitän rinkan selkään ja aloitan kuukauden mittaisen reilausmatkan Eurooppaan. Matka alkaa Pariisista, sen jälkeen onkin kaikki vielä pimeää... Jännittää ja hirvittää hyvällä tavalla, onhan tätä kuitenkin odotettu sieltä ysiluokalta lähtien! 

Blogiin en tule postaamaan mitään kuukauteen, seuraavan kerran kuulette musta heinäkuun puolella! Instaan tuun postailemaan (ehkä) joten sieltä voi seurata mun matkaa reaaliajassa. Tekisi mieli huutaa kun jännittää niin paljon!  

JÄÄHYVÄSKIRJE LUKIOLLE

14-vuotinen minä vihasi yläastetta sydämensä pohjasta. Koin itseni ulkopuoliseksi, yksinäiseksi, inhottavaksi kappaleeksi jota kukaan ei huomannut. Vihasin itseäni ja kaikkea ympärilläni, ja luulin koko ajan että maailmaalla oli jotain minua vastaan, vaikka asia olikin juuri toisin päin. 14-vuotinen minä oli masentunut. 

15-vuotinen masentunut minä istui helmikuisena päivänä kotona yksin. Jäin koulusta pois "huono olon" takia. Oikeasti halusin vain itkeä kotona koko päivän. Itkin itkuni, nyyhkyttelin tunteenpurkaukset pois ja päädyin youtubeen selailemaan videoita. En usko sattumaan, joten en sano tätä sattumaksi, vaan näin oli tarkoitettu. Löysin One Direction-nimisen bändin, jota vihasin aluksi, mutta päädyin silti kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Parin päivän päästä osasin poikien nimet, iät, asuinpaikat, vanhempien nimet ja olin ns. aivan kusessa. 

16-vuotinen minä päätyi nettiin keskustelufoorumille keskustelemaan mistäpä muustakaan, kuin One Directionista. Pian vaihdettiin facebook nimiä ja juteltiin sinisen välityksen kautta. Löysin kaksi ihanaa ihmistä, joiden kanssa puhuin päivät pitkät. Toinen heistä kertoi hakevansa taidekouluun, Oriveden Kirjoittajalukioon. Innostuin asiasta. Kerroin äidille. Ja tottakai sain kieltävän vastauksen. 

Mutta missäpä nyt ollaan? Eilen kävin Orivedellä nostamassa hatun päähän ja juomassa skumppalasilliset luokan kanssa. En voi uskoa että mun kolme uskomatonta vuotta on ohitse. Lopullisesti. Orivesi on jätetty taakse. Tänään lauantaina juhlittiin virallisesti mun lakkiaisia sukulaisten kanssa. 

Orivesi kasvatti mua uskomattoman paljon. Niin älyttömästi. Oon nykyään paljon rohkeampi, avoimempi, iloisempi ja avara katseisempi kaikkea kohtaan. Opin huolehtimaan laskuista ja tekemään ruokaa pienellä budjetilla. Opin pitämään huolta itsestäni. Kasvoin aikuiseksi Orivedellä, kasvoin aikuiseksi mun ihanan luokan kanssa. Oli upeaa huomata miten mut otettiin porukkaan, sillä kukaan ei tuntenut toisiaan. Oli pakko tutustua. Ja  mä sain aloittaa kaiken alusta. 

Orivesi oli juuri sitä mitä yläaste-ikäinen minä tarvitsi. Lukion toisena vuotena totesin äidille puhelimessa, etten muista milloin olisin viimeksi ollut näin onnellinen. Koska en todellakaan muistanut. Olin välillä niin onnellinen että tuntui kuin olisin haljennut. Vaikka nyt lukion kolmas vuosi onkin ollut yksi elämäni stressaavimmista kokemuksista, voin sanoa että tää on ollut myös yksi elämäni upeimmista ajoista. Mun luokka on kasvanut yhteen, ja tuntuu älyttömän haikealta jättää kaikki taakse. 

Mun jää ikävä Opiston aamupalasämpylöitä. Tulostuskonetta. Talven 15 asteisia huoneita. Elokuun 30 asteisia huoneita. Omenapuutarhaa. Pyykkitupaa. Likaistakin likaisempaa yhteiskeittiötä. Yhteisiä elokuvailtoja. Myöhäisiä juttelutuokioita. Yo-kokeista valittamista. Abivideot kuvaamista. Rehtorin päiväkahveja. Mutta kaikista eniten jään kaipaamaan mun luokkaa. Samankaltaista luokkaa ei helpolla löydä.

   

Saan kiittää tästä kaikesta varmaankin One Directionia. Vai masennusta? Ehken kumpaakaan. Ehkä kiitän lopuksi vain Opistoa kaikesta. Kiitos kolmesta vuodesta. Niitä on vaikea unohtaa. 

(lisää kuvia lakkiaisista piakkoin)