ONLY YOU CAN MAKE YOURSELF HAPPY

Mä oon viimisten viikkojen aikana kirjoittanut hurjan paljon päiväkirjaa. Mulla on aina ollut päiväkirja, mutta yleensä kijroitin siihen ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa. Ei mulla ollut mitään aihetta kirjoittaa mun päivästä tai ajatuksista. Joskus tein kertauksen vuodesta. Nuo kertaukset olivat yleensä ehkä kaksi sivua ja sisälsivät pienet selitykset mitä oon tehnyt, missä maissa oon käynyt ja miltä itsestä tuntuu. 

Useimmiten nuo päättyivät sanoihin "mä toivon että ensi vuosi on parempi". Jos ajatellaan että aloin kirjoittamaan päiväkirjaa seitsemänvuotiaaana, mä odotin sitä parempaa vuotta kaksitoista vuotta. Vaikka ne vuodet eivät aina tuntuneet niin hirveiltä, yleensä mä kuitenkin koin että jotain jäi uupumaan. En ollut tehnyt jotain mitä oikeasti halusin, en ollut elämääni täysillä. Harvemmin juhlistin uutta vuotta, koska ei ollut mitään syytä juhlistaa sitä. Vaivuin horrokseen, en tehnyt mitään minkään eteen ja odotin vain että se jokin ihana asia tapahtusi. 

Mikään ei tapahdu ilman pientä avustusta. Ja yleensä sä itse olet se avustaja. Mä tajusin sen jo viime keväänä, kun hain tätä au pair hommaa ja sain sen. Jos olisin vain odottanut jotain hyvää haltijakummia viereen, joka taikoisi kaiken mulle valmiiksi, mä en olisi nyt täällä. Mä otin itseäni niskasta kiinni, menin mukavuusalueen ulkopuolelle ja sain tän paikan. 

Kun tajusin että mä oon itse vastuussa tästä mun elämästä, kaikki kääntyi ihan ympäri. Mun elämässä alkoi tapahtumaan. Mä oon tehnyt niin paljon tämän vuoden aikana, niin monia asioita mistä oon ylpeä, onnellinen, kiitollinen ja innoissani. Mä oon tavannut upeita uusia ihmisiä. Oon toteuttanut unelmia, joista oon haaveillut niin monia vuosia. Kun mä muistelen tän vuoden tapahtumia, mieleen tulee joka kerta jotain uutta, ihanaa. Jotain mikä saa mut hymyilemään. 

On myös muistoja jotka saa mut hautaamaan pään tyynyyn ja toivomaan jonkinlaista polttohautausta samantien. Mut aina jälkeenpäin alan vain nauramaan. Milloin viimeksi mä oon muistellut näin monia hävettäviä asioita? En varmaan koskaan. Ja kun ihminen tekee ja on liikkeessä, silloin sattuu ja tapahtuu. Mun mielestä tällaiset hävettävät muistot vain kertovat että sitä oikeesti on tehnyt jotain. 

Jos mä olisin lukenut tätä tekstiä 15-vuotiaana, olisin varmaankin ärsyyntynyt valtavasti. Olin siihen aikaan niin epäsosiaalinen, ujo ja herkkä että ärsyynnyin aina jos joku kertoi menevistä viikonloppusuunnitelmistaan tai ihanista ystävistään. Olin niin kateellinen. Enkä tiennyt miten itse voisin olla samanlainen. Luulin monta vuotta kärsiväni sosiaalisesta ahdistushäiriöstä ja hoin kaikille olevani tosi ujo. Täällä Irlannissa viimeistään oon tajunnut kuinka väärässä olinkaan. Mä taisin slloin 15-vuotiaana vain olla niin hukassa itseni kanssa, itsetunto oli miinuksen puolella ja pelkäsin kaikkea tuntematonta. Kun mä otin ensimmäisen askeleen mukavuusalueen ulkopuolelle, ymmärsin että mä olin aina ollut vain niin epävarma. Kaikesta. Ja sen takia olin jäänyt kotiin itkemään ja moittimaan itseäni epäsosiaalisuudesta. Nykyään en enää koe olevani ujo tai epäsosiaalinen, mutta nautin silti yksinolosta suunnattomasti ja viihdyn paremmin pienissä piireissä kuin isoissa joukoissa.

Tää teksti voi kuulostaa teidän korvaan varmaan aika hassulta. Ehkä ylimieliseltä? En mä tiedä. Anteeksi. Mutta 2016 on ollut se ensimmäinen vuosi kun mä oon oikeasti elänyt elämääni. Ja tällä hetkellä mulla on niin älyttömän hyvä olo.

On kuitenkin erittäin turhauttavaa ottaa omakuvia arkipäivinä. Mä kun en käytä meikkiä juurikaan muulloin kuin viikonloppusin. Mutta en jaksa meikata kuvia varten! Näissäkin kuvissa meikkinä toimii vain huulipuna. Tuntuu kuitenkin hyvältä postata jotain näin normaalia tänne blogin puolelle, jotain missä mun luomet on violetit, iho punoittava ja näppyläinen, kulmakarvat ihan sotkussa, kuin myös hiukset. Koska tältä mä näytän sen 80 prosenttia viikosta. Eikä siinä ole mitään peiteltävää. 

SYKSYN 2016 SOITTOLISTA

Syksy on sitä aikaa kun mä alan kuunteleen indiemusiikkia. Kevään ja kesän mä kuuntelen valehtelematta sellaista perus radiopoppia ja klubeilla luukutettavia kipaleita joista en oikeastaan edes tykkää, mutta syksyllä mä alan yhtäkkiä löytämään sitä musiikkia mitä tykkäänki kuunnella. Tänä syksynä mun indiemusan kuuntelu on kuitenkin jääny taka-alalle ja oon luukuttanu ihan täysillä etenkin 80-luvun inspiroimaa musiikkia. Etenkin M83 uusin albumi on täyttä kultaa ja niin 80-lukua, kuin myös Midnightin kaikki kappaleet. Mä luukutan näiden artistien kappaleita ihan hulluna! Kyllä sinne sekaan mahtuu muitakin kappaleita, onneksi...

Mä rakastan soittolistoja joita voi kuunnella bussimatkoilla ja tuijottaa ikkunasta synkästi; lauluja joita kuuntelee illalla yhdentoista aikaan ja ei tiedä itkisikö vai tanssisiko; lauluja jotka jotenkin koskettaa mua. On niissä sitten tietynlaiset sanat, tietynlainen melodia, upea laulaja tai hieno yhdistelmä eri tyylejä, jokin niissä lauluissa pitää koskettaa mua. Tällä soittolistalla joka ikinen laulu ruksaa ainakin yhden kohdan tosta luettelolta, enkä mä oikeastaan muuta olekaan kuunnellut viimeiset 30 päivää kuin näitä lauluja.

Ja sitten siellä on Bruno Marsin 24k Magic. En osaa selittää miksi, mutta se on vain hyvä. Piste.

.......
Joskus mä ajattelen että mun musiikkimaku on jotenkin erikoinen. Pitäisi vaihtaa takaisin niihin Draken kappaleisiin koska välillä on erittäin hankalaa selittää minkälaisesta musasta mä tykkään... Oon myös tosi yllättynyt minkälainen syys-soittolista tänä vuonna tuli. Kaikki indiehempeilyt poissa? Ja kuuntelen albumia jonka nimi on Endless Summer? Vaikka en edes halua kesää takaisin. Syksy kelpaa mulle tällaisenaan! 

Mitä mieltä ite olette, löytyikö yhtään kipaletta jota voisitte kuunnella? Tai artistia jonka tunnette...

WICKLOW MOUNTAINS

Viikonloppuna käväisin kaverin kanssa Glendaloughissa, mikä on karkeasti suomennettuna kahden järven laakso Wicklowin vuorten lomassa. Tää oli jo alusta asti yksiä mun must to do- juttuja Irlannissa ja en kyllä pettynyt! Maisemat oli upeita ja niin se vain, syksyn värit tekee kaikesta kauniimpaa. Me käveltiin 9 kilometrin reitti, mikä nousi ensin hirveän monet askeleet vuoren/kukkulan laelle ja sen jälkeen laskeutui laaksoon järvien tasalle. Täytyy kyllä sanoa että sen nousun jälkeen oli jalat ihan hyytelöä! Ihan hullua oli että jotkut olivat siellä jouksulenkillä ja juoksivat niitä portaita ylös. Huh. 

Glendalough on Dublinista etelässä ja sinne pääsee kätevästi bussilla, mikä lähtee Dublinin keskustasta 11.30 aikaan. Takaisin kaupunkiin pääsee 16.30 busseilla, eli siis aikaa ei ole kauheasti hukattavaksi. Jos tuonne haluaisi mennä kunnolla vaeltamaan pitkää reittiä, niin ehkä oma auto tai taksi olisivat kätevimmät. Meille tuo aika kuitenkin riitti hyvin! Lisää aikatauluista ja yhteyksistä löytyy Glendaloughin omilta nettisivuilta. Hintakaan ei kirpaissut, meno-paluu yhteensä 20 euroa! 

Musta on viimeinkin alkanut tuntumaan siltä että elän elämääni täysillä. Viikonloppusin mä oikeasti teen jotain, näen ihmisiä ja pidän hauskaa, ja mietin yhtenä arkipäivänä kuinka onnellinen oonkaan. Tänään mielessä myös vilahti epämääräisenä ajatus siitä etten halua takaisin Suomeen. Tavallaan on kyllä ikävä kotia, omaa perhettä ja omia ystäviä, mutta mä viihdyn täällä ehkä vähän liiankin hyvin. Ajatus siitä että ensi vuonna pitäisi hakea kouluihin ja ehkä jopa alkaa opiskelemaan suomalaisessa yliopistossa ei houkuttele sitten ollenkaan. 

Ylipäätän ajatus suomalaisista ihmisistä ärsyttää mua jostain syystä. En tarkoita omia ystäviä tai näitä suomalaisia kavereita täällä Dublinissa, vaan niitä ventovieraita ihmisiä kaduilla ja kaupoissa. Jos törmäät suomalaiseen vahingossa kadulla, ei ne edes nosta katsettaan tai vilkaise. Täällä sitä pyydetään aina anteeksi, kosketeaan toista ja hymyillään. Ihmiset on niin paljon avoimempia. Mä rakastan sitä. 

Mä oon niin huono poseeraamaan! Mun keskittyminen herpaantuu heti ensimmäisen sekunnin kuluttua ja alan vain nauramaan ja tekemään tyhmiä ilmeitä. Jotkuthan osaavat näytää niin upeilta kuvissaan, hymilee kauniisti ja meikki virheetön, mä taas vedän ihan överiksi, hah! Tässä nyt yksi siedettävä ennen kuin katsoin tahalleen kieroon ja vedin kaksoisleuan esille. 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! 

INTERRAIL - PRAHA

EDELLISET OSAT: PARIISI BARCELONA ITALIA KROATIA ITÄVALTA SAKSA PUOLA 

Praha oli meidän viimeinen kohde. Kuukausi junissa, kaupungeissa, hostelleissa, kuukausi unohtumattomia tapahtumia. En voi vieläkään uskoa että mä oikeasti koin tän kaiken, näin tän kaiken kuukaudessa ja nyt mä oon tullut viimeiseen postaukseen. Tässähän melkein tirauttaa kyyneleen. *itkee vuolaasti silmät päästään*

PRAHA 6.7-8.7

Ensimmäisenä päivänä mä vaadin päästä Suomen suurlähetystöön hakemaan väliaikaisen passin. Sainkin selville etten mä välttämättä tarvitse passia, koska Eurooppalainen voi matkustaa Euroopan sisällä pelkällä henkilötodistuksella (mitä ei kylläkään suositella). Suurlähetystön mies kirjoitti mulle pienen lappusen missä selitti mun tilanteen ja miksi mulla ei ollut passia saatavilla, ja tämän lappusen avulla mä pääsisin takaisin Suomeen. Ton lapun avulla mä säästin 200 euroa! Tutkikaa siis tarkkaan ennen kuin hankitte väliaikaisen passin, se tosiaan maksaa noin järkyttävän summan.

Suurlähetystön jälkeen käytin aamupalalla ihanassa kahvilassa, mistä saatiin energiaa ja suunnistettiin Prahan linnaa kohti. Linna tarkoittikin linnoitusta, ja alue oli sekä valtava että valtavan hieno. Prahassa saa muuten aivan älyttömän hyviä kanelipulla-herkkuja. Ei mitään hajua mikä näiden oikea nimi on, mutta siis ontto kanelipulla jonka sisälle tungetaan suklaata, jäätelöä ja mansikoita. Aivan uskomattoman hyvää, huh. 

Linna-alue oli iso ja kierrettiin sitä vähän sikinsokin. Päädyttiin yhdessä vaiheessa Prahan omalle pikku-Eiffelille, mikä oli kylläkin aika ruma ja tylsä oikeaan Eiffeliin verrattuna, mikä nähtiin reissun alussa. 

Linnan jälkeen matka jatkui Kaarlensillalle. Ei mikään ihme että tämä on niin suosittu nähtävyys Prahassa, silta oli upea kaikkine patsaineen ja koristeineen. Kaiken kruunasi katumuusikot, joita löytyi sillalta paljon. Jotkut eivät pidä, jotkut tykkäävät, mä itse rakastan katumuusikkoja. Ne tuovat sellaista ihanaa tunnelmaa. 

Mä halusin käydä kurkkaamassa missä Strahovske knihovny - kirjasto sijaitsee. Aika oli sen verran myöhäinen että paikka oli jo kiinni ja mietittiin siinä mihin aikaan tultaisiin seuraavana päivänä paikalle. Tutkiskeltiin tiskillä olevia hintoja ja aikatauluja, kun tiskin takana oleva mies kysäisi meiltä haluttaisiinko mennä viitisen minuuttia sitten alkaneelle kierrokselle puolet halvemmalla. Pienen paniikinomaisen mietinnän jälkeen päätettiin lähteä kierrokselle. Eikä kyllä kaduttanut. 

Tiskin mies vei meidät kirjastoon, esitteli sitä meille ja kertoi historiasta hieman, saatin napsaista yksi kuva ja taas mentiin. Oli sellainen jännä unenomainen fiili - ihan extemporena me vaan päätettiin ostaa joku kierros joltain ihme tyypiltä ja seurattiin sitä ympäriinsä.

Kierros jatkui kellotorniin, missä meitä odotti vähän kummastunut opas. Kellotorni oli todella upea ja näkymät aivan uskomattomat, mutta se oli se matka takaisin maanpinnalle mikä jäi mieleen. Me tultiin kaverin kanssa viimeisenä ensimmäisiä portaita alas ja opas kysyi haluttaisiinko me mennä hissillä ensimmäiseen kerrokseen. Päivästä väsyneinä hypättiin mukaan ja paljastuikin että opas oli kova kalastamaan. Hehkutti vuolaasti suomalaisia uistimia. Mä en tajunnut yhtään mistä mies puhui ja mies ihmetteli miten mä suomalaisena en voi tietää mikä uistin on. Mä en vain tiennyt uistimen englanninkielistä nimeä! 

Mulla jäi Prahasta aivan älyttömän hyvä fiilis heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Meidän hostelli oli kylläkin aika jännä monella tapaa, mutta tässä hostellissa musta tuntuu että me juteltiin kaikista eniten ihmisten kanssa. Oli aasialainen nainen matkaamassa yksin maailmalla, espanjalainen poikajoukko jotka kaikki näyttivät 20-vuotiailta mutta olivatkin 18-vuotiaita (ja puhuivat täydellisitä brittienglantia) , viisi brittipoikaa joista yksi oli täys Harry Potter number two ja yksi taas kuin jostain punk-bändistä. 

Seuraavana päivänä nähtiin keskikaikainen tori ja kellotorni, yritettiin löytää John Lennon Wallia varmaan tunnin verran onneksi löydettiin , tarkastettiin Prahan "tanssivat talot" ja tsekattiin Franz Kafkan ihmeellinen pyörivä pää. Illalla käveleskeltiin joen viertä ja törmättiin valtavaan joutsenlaumaan! Keskustassa mä kävin ostamassa irtokarkkeja seuraavan päivän lennolle ja seisoskeltiin myös hetken irkkubaarissa jalkapallopeliä katsoen. 

Tuona päivänä mä koin ekaa kertaa sen fiilikset kuinka pieni tää meidän maailma on - ja aloin myös miettimään kohtaloa ja sattumaa. Kroatiassa Zagrebissa tavattiin hostellissa kaksi australialaista poikaa joiden kanssa jutusteltiin paljon ja jotka melkeinpä surumielin jätettiin taakse kun suunnistetiin Splitiin. Ei uskottu että ikinä nähdään näitä poikia uudestaan. 

Prahan keskustassa kävellessä me kaverin nähtiin upean näköinen lelukauppa missä oli vain, tiedättehän, ihan pakko päästä käymään. Katseltiin hetken ja mä ihastelin jotain ihme leluja kun tunsin jonkun napauttavan mua olalle. Käännyin ja siinä oli toinen niistä pojista jotka tavattiin Kroatiassa! 

Mä mietin paljon tän tapaamisen jälkeen sattumaa ja onko sellaista edes olemassa. Oon aina halunnut ajatella että kaikella on tarkoituksensa, että mikään ei vain tapahdu. Mutta mikä oli tän tapaamisen tarkoitus? En oikeastaan vieläkään tiedä. Siitä tuli kuitenkin hyvä mieli, ehkä se on tärkeintä. Tuon jälkeen oli kuitenkin niin outo olo, mietti että taphtuiko tuo nyt oikeasti vai kuvittelinko mä vain? Kuinka pieni tää maailma oikeasti on, kun sitä tapaa sen yhden tietyn henkilön lelukaupassa mihin sun ei alun perin allut edes tarkoitus mennä?

Aamu oli kurja. En millään olisi halunnut lähteä, mutta samalla halusin takaisin kotiin. Omaan sänkyyn. Nauttimaan Suomen kesästä. Mä kuitenkin rakastuin Prahaan, samalla tavalla kuin rakastuin vuosi sitten Pariisin. Olisin voinut jäädä tuohon kaupunkiin koko kesäksi. Oli kuitenkin aika jättää yöjunat ja hostellit taakse ja lähteä kotiin hoitamaan niitä miljoonia rakkoja mitä mulla jaloissa oli. 

Ensimmäisinä päivinä se ei iskenyt. Eikä seuraavana viikkona. Eikä seuraavana kuukautena. Mutta nyt iski. Mulla on hirmuinen ikävä reiliä, sitä reilin tunnelmaa, vapauden tunnetta, sitä että sä voit tehdä mitä ikinä haluat. Mulla on ikävä Pariisin katuja, Barcelonan hostelllin uima-allasta, Cinque Terren viiniä ja värikkäitä taloja. Kroatian turkoosia merta. Hallstatin vuoria ja sumua. Berliinin oluttuoppeja, Krakovan hostellin kolmikerroksisia kerrossänkyjä ja Prahan spontaanisia sattumia. 

KOHOKOHTA: Kohokohtana Prahassa oli Kroatia-poikaan törmääminen lelukaupassa, heh.

FIILIS: Prahasta jäi mahtava fiilis. Oon suositellut sitä nyt lähes jokaiselle jonka oon tavannut matkan jälkeen, aina selitän kuinka ihana kaupunki Praha olikaan! Jotenkin kaikki ne keskiaikaiset patsaat, kirkot ja talot jättivät kivan olon jälkeensä, mutta miksi Praha oli parempi kuin Vienna? En osaa sanoa. Se on varmaan aika henkilökohtainen tuntemus! 

Oon kiitollinen tästä reissusta ja innolla ootan uusia kokemuksia! Haluisitteko lukea vielä jotain mun reilistä? Ehkä mitä pakkasin mukaan reissulle? Voisin tehdä myös jonkinlaisen kysymyspostauksen, eli jos teille tulee mieleen mitään kysymyksiä, niin kysykää pois!

SURFFAAMISTA IRLANNISSA

Mun viime viikonloppu oli aika järjetön. Hyvällä tavalla. Mä lähdin viikonloppuureissulle Irlannin pohjois-länsirannikolle Bundoraan surffaamaan. Surffaaminen on jotain mitä mä oon halunnut tehdä niin kauan kuin muistan, ehkä aina. Tietenkään ei ihan ensimmäisenä tullut mieleen että Irlannissa pääsen viiimeinkin tätä harjoittelemaan, mutta niinhän sitä sanotaan - asiat löytyvät sieltä mistä niitä vähiten odottaa löytyvän. 

Meitä lähti kuusi tyttöä reissuun, ja perjantai-iltainen bussimatka kului jutustellessa ja yllätys nukkuessa. Mä nukahdan aina busseissa, junissa, autoissa, lentokoneissa... en tiiä miksi ja miten mutta pystyn nukkumaan aikalailla kaikkialla, sama minkälaiset olosuhteet on kyseessä. 

Lauantai-aamuna alkoi vasta se kunnon action. Meille ojennettiin märkäpuvut ja kiidätettiin Bundora Beachille, missä meitä odotti ihan älytön maisema. Mä rakastuin paikkaan jo heti ensisilmäykseltä. Muutenkin oli hauska tajuta että Bundoran oli ihan The Greens of Ben- nimisen vuorirykelmän vieressä. Vähän nyt jälkeenpäin harmittaa etten päässyt yhtään kuvaamaan tätä paikkaa, mutta toivon mukaan palaan vielä tuonne itse vuorille ja pääsen ihastelemaan upeita maisemia. 

Surffaaminen oli mahtavaa. Alussa oli toki haastavaa pysyä laudalla, veden virtaus ärsytti kun ei päässt kunnolla eteenpäin, aallot hakkasivat naamaa, suolavesi kirveli silmiä. Vähitellen aloin kuitenkin nauttimaan näistäkin. Kun sitä ekaa kertaa pääsi aallon päälle, fiilis oli ihan mieletön. Teki vain mieli nauraa ja hyppiä riemusta! Meillä oli surffaustunnit aamulla pari tuntia ja iltapäivällä kaksi tuntia, Sunnuntaina surffattiin aamulla noin puolitoita tuntia. Aika tuntui menevän hurjaa vauhtia, eikä nuo tunnit todellakaan riittäneet oppimaan surffaamista kunnolla. Mulla jäikin hurja hinku päästä takaisin veteen laudan kanssa. 

Surffaaminen oli fyysisesti rankkaa hommaa. Sä teet työtä sun jaloilla, kun kävelet hiekalla laudan kanssa ja vastustat vuorovettä. Kädet joutuu kauhomaan vettä, nostamaan sut ylös laudalle ja joudut myös kantamaan lautaa. Vatsalihakset auttaa vetämään sut laudalle käsien kanssa. Viikonlopun jälkeen mun koko kroppa on huutanut hoosiannaa, hyvä kun on pystynyt edes nostamaan kättä pään päälle! 

Tuntuu ihanalta ruksata yksi suurimmasta to do-listan kohdasta pois. Mä olen surffanut tai ainakin yrittänyt ja ihastunut ihan täysin uuteen lajiin. Harmi ettei sitä voi tehdä Suomessa. Täytyy varmaan muuttaa Hawaijille. Tai Irlantiin pysyvästi. 

Muuten, matkan järjestäjänä toimi Turf n Surf- niminen elämystoimisto, joka siis järjestää tällaisia surffausreissuja Irlannissa. Voin lämpimästi suositella, jos joskus piipahdatte. Henkilökunta oli todella mukava, opettajat kannustavia ja hauskoja. Tosissani, en keksi mitään pahaa sanottavaa. Suosittelen! Ehkä se, ettei omia kuvia kerinnyt oikeastaan ottamaan rannalla kun oli joko vedessä tai raahaamassa lautaa, jäi harmittamaan. Onko se nyt siis negatiivinen asia, vai? ;)