WICKLOW MOUNTAINS

Viikonloppuna käväisin kaverin kanssa Glendaloughissa, mikä on karkeasti suomennettuna kahden järven laakso Wicklowin vuorten lomassa. Tää oli jo alusta asti yksiä mun must to do- juttuja Irlannissa ja en kyllä pettynyt! Maisemat oli upeita ja niin se vain, syksyn värit tekee kaikesta kauniimpaa. Me käveltiin 9 kilometrin reitti, mikä nousi ensin hirveän monet askeleet vuoren/kukkulan laelle ja sen jälkeen laskeutui laaksoon järvien tasalle. Täytyy kyllä sanoa että sen nousun jälkeen oli jalat ihan hyytelöä! Ihan hullua oli että jotkut olivat siellä jouksulenkillä ja juoksivat niitä portaita ylös. Huh. 

Glendalough on Dublinista etelässä ja sinne pääsee kätevästi bussilla, mikä lähtee Dublinin keskustasta 11.30 aikaan. Takaisin kaupunkiin pääsee 16.30 busseilla, eli siis aikaa ei ole kauheasti hukattavaksi. Jos tuonne haluaisi mennä kunnolla vaeltamaan pitkää reittiä, niin ehkä oma auto tai taksi olisivat kätevimmät. Meille tuo aika kuitenkin riitti hyvin! Lisää aikatauluista ja yhteyksistä löytyy Glendaloughin omilta nettisivuilta. Hintakaan ei kirpaissut, meno-paluu yhteensä 20 euroa! 

Musta on viimeinkin alkanut tuntumaan siltä että elän elämääni täysillä. Viikonloppusin mä oikeasti teen jotain, näen ihmisiä ja pidän hauskaa, ja mietin yhtenä arkipäivänä kuinka onnellinen oonkaan. Tänään mielessä myös vilahti epämääräisenä ajatus siitä etten halua takaisin Suomeen. Tavallaan on kyllä ikävä kotia, omaa perhettä ja omia ystäviä, mutta mä viihdyn täällä ehkä vähän liiankin hyvin. Ajatus siitä että ensi vuonna pitäisi hakea kouluihin ja ehkä jopa alkaa opiskelemaan suomalaisessa yliopistossa ei houkuttele sitten ollenkaan. 

Ylipäätän ajatus suomalaisista ihmisistä ärsyttää mua jostain syystä. En tarkoita omia ystäviä tai näitä suomalaisia kavereita täällä Dublinissa, vaan niitä ventovieraita ihmisiä kaduilla ja kaupoissa. Jos törmäät suomalaiseen vahingossa kadulla, ei ne edes nosta katsettaan tai vilkaise. Täällä sitä pyydetään aina anteeksi, kosketeaan toista ja hymyillään. Ihmiset on niin paljon avoimempia. Mä rakastan sitä. 

Mä oon niin huono poseeraamaan! Mun keskittyminen herpaantuu heti ensimmäisen sekunnin kuluttua ja alan vain nauramaan ja tekemään tyhmiä ilmeitä. Jotkuthan osaavat näytää niin upeilta kuvissaan, hymilee kauniisti ja meikki virheetön, mä taas vedän ihan överiksi, hah! Tässä nyt yksi siedettävä ennen kuin katsoin tahalleen kieroon ja vedin kaksoisleuan esille. 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!