ONLY YOU CAN MAKE YOURSELF HAPPY

Mä oon viimisten viikkojen aikana kirjoittanut hurjan paljon päiväkirjaa. Mulla on aina ollut päiväkirja, mutta yleensä kijroitin siihen ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa. Ei mulla ollut mitään aihetta kirjoittaa mun päivästä tai ajatuksista. Joskus tein kertauksen vuodesta. Nuo kertaukset olivat yleensä ehkä kaksi sivua ja sisälsivät pienet selitykset mitä oon tehnyt, missä maissa oon käynyt ja miltä itsestä tuntuu. 

Useimmiten nuo päättyivät sanoihin "mä toivon että ensi vuosi on parempi". Jos ajatellaan että aloin kirjoittamaan päiväkirjaa seitsemänvuotiaaana, mä odotin sitä parempaa vuotta kaksitoista vuotta. Vaikka ne vuodet eivät aina tuntuneet niin hirveiltä, yleensä mä kuitenkin koin että jotain jäi uupumaan. En ollut tehnyt jotain mitä oikeasti halusin, en ollut elämääni täysillä. Harvemmin juhlistin uutta vuotta, koska ei ollut mitään syytä juhlistaa sitä. Vaivuin horrokseen, en tehnyt mitään minkään eteen ja odotin vain että se jokin ihana asia tapahtusi. 

Mikään ei tapahdu ilman pientä avustusta. Ja yleensä sä itse olet se avustaja. Mä tajusin sen jo viime keväänä, kun hain tätä au pair hommaa ja sain sen. Jos olisin vain odottanut jotain hyvää haltijakummia viereen, joka taikoisi kaiken mulle valmiiksi, mä en olisi nyt täällä. Mä otin itseäni niskasta kiinni, menin mukavuusalueen ulkopuolelle ja sain tän paikan. 

Kun tajusin että mä oon itse vastuussa tästä mun elämästä, kaikki kääntyi ihan ympäri. Mun elämässä alkoi tapahtumaan. Mä oon tehnyt niin paljon tämän vuoden aikana, niin monia asioita mistä oon ylpeä, onnellinen, kiitollinen ja innoissani. Mä oon tavannut upeita uusia ihmisiä. Oon toteuttanut unelmia, joista oon haaveillut niin monia vuosia. Kun mä muistelen tän vuoden tapahtumia, mieleen tulee joka kerta jotain uutta, ihanaa. Jotain mikä saa mut hymyilemään. 

On myös muistoja jotka saa mut hautaamaan pään tyynyyn ja toivomaan jonkinlaista polttohautausta samantien. Mut aina jälkeenpäin alan vain nauramaan. Milloin viimeksi mä oon muistellut näin monia hävettäviä asioita? En varmaan koskaan. Ja kun ihminen tekee ja on liikkeessä, silloin sattuu ja tapahtuu. Mun mielestä tällaiset hävettävät muistot vain kertovat että sitä oikeesti on tehnyt jotain. 

Jos mä olisin lukenut tätä tekstiä 15-vuotiaana, olisin varmaankin ärsyyntynyt valtavasti. Olin siihen aikaan niin epäsosiaalinen, ujo ja herkkä että ärsyynnyin aina jos joku kertoi menevistä viikonloppusuunnitelmistaan tai ihanista ystävistään. Olin niin kateellinen. Enkä tiennyt miten itse voisin olla samanlainen. Luulin monta vuotta kärsiväni sosiaalisesta ahdistushäiriöstä ja hoin kaikille olevani tosi ujo. Täällä Irlannissa viimeistään oon tajunnut kuinka väärässä olinkaan. Mä taisin slloin 15-vuotiaana vain olla niin hukassa itseni kanssa, itsetunto oli miinuksen puolella ja pelkäsin kaikkea tuntematonta. Kun mä otin ensimmäisen askeleen mukavuusalueen ulkopuolelle, ymmärsin että mä olin aina ollut vain niin epävarma. Kaikesta. Ja sen takia olin jäänyt kotiin itkemään ja moittimaan itseäni epäsosiaalisuudesta. Nykyään en enää koe olevani ujo tai epäsosiaalinen, mutta nautin silti yksinolosta suunnattomasti ja viihdyn paremmin pienissä piireissä kuin isoissa joukoissa.

Tää teksti voi kuulostaa teidän korvaan varmaan aika hassulta. Ehkä ylimieliseltä? En mä tiedä. Anteeksi. Mutta 2016 on ollut se ensimmäinen vuosi kun mä oon oikeasti elänyt elämääni. Ja tällä hetkellä mulla on niin älyttömän hyvä olo.

On kuitenkin erittäin turhauttavaa ottaa omakuvia arkipäivinä. Mä kun en käytä meikkiä juurikaan muulloin kuin viikonloppusin. Mutta en jaksa meikata kuvia varten! Näissäkin kuvissa meikkinä toimii vain huulipuna. Tuntuu kuitenkin hyvältä postata jotain näin normaalia tänne blogin puolelle, jotain missä mun luomet on violetit, iho punoittava ja näppyläinen, kulmakarvat ihan sotkussa, kuin myös hiukset. Koska tältä mä näytän sen 80 prosenttia viikosta. Eikä siinä ole mitään peiteltävää.