JÄÄHYVÄSKIRJE LUKIOLLE

14-vuotinen minä vihasi yläastetta sydämensä pohjasta. Koin itseni ulkopuoliseksi, yksinäiseksi, inhottavaksi kappaleeksi jota kukaan ei huomannut. Vihasin itseäni ja kaikkea ympärilläni, ja luulin koko ajan että maailmaalla oli jotain minua vastaan, vaikka asia olikin juuri toisin päin. 14-vuotinen minä oli masentunut. 

15-vuotinen masentunut minä istui helmikuisena päivänä kotona yksin. Jäin koulusta pois "huono olon" takia. Oikeasti halusin vain itkeä kotona koko päivän. Itkin itkuni, nyyhkyttelin tunteenpurkaukset pois ja päädyin youtubeen selailemaan videoita. En usko sattumaan, joten en sano tätä sattumaksi, vaan näin oli tarkoitettu. Löysin One Direction-nimisen bändin, jota vihasin aluksi, mutta päädyin silti kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Parin päivän päästä osasin poikien nimet, iät, asuinpaikat, vanhempien nimet ja olin ns. aivan kusessa. 

16-vuotinen minä päätyi nettiin keskustelufoorumille keskustelemaan mistäpä muustakaan, kuin One Directionista. Pian vaihdettiin facebook nimiä ja juteltiin sinisen välityksen kautta. Löysin kaksi ihanaa ihmistä, joiden kanssa puhuin päivät pitkät. Toinen heistä kertoi hakevansa taidekouluun, Oriveden Kirjoittajalukioon. Innostuin asiasta. Kerroin äidille. Ja tottakai sain kieltävän vastauksen. 

Mutta missäpä nyt ollaan? Eilen kävin Orivedellä nostamassa hatun päähän ja juomassa skumppalasilliset luokan kanssa. En voi uskoa että mun kolme uskomatonta vuotta on ohitse. Lopullisesti. Orivesi on jätetty taakse. Tänään lauantaina juhlittiin virallisesti mun lakkiaisia sukulaisten kanssa. 

Orivesi kasvatti mua uskomattoman paljon. Niin älyttömästi. Oon nykyään paljon rohkeampi, avoimempi, iloisempi ja avara katseisempi kaikkea kohtaan. Opin huolehtimaan laskuista ja tekemään ruokaa pienellä budjetilla. Opin pitämään huolta itsestäni. Kasvoin aikuiseksi Orivedellä, kasvoin aikuiseksi mun ihanan luokan kanssa. Oli upeaa huomata miten mut otettiin porukkaan, sillä kukaan ei tuntenut toisiaan. Oli pakko tutustua. Ja  mä sain aloittaa kaiken alusta. 

Orivesi oli juuri sitä mitä yläaste-ikäinen minä tarvitsi. Lukion toisena vuotena totesin äidille puhelimessa, etten muista milloin olisin viimeksi ollut näin onnellinen. Koska en todellakaan muistanut. Olin välillä niin onnellinen että tuntui kuin olisin haljennut. Vaikka nyt lukion kolmas vuosi onkin ollut yksi elämäni stressaavimmista kokemuksista, voin sanoa että tää on ollut myös yksi elämäni upeimmista ajoista. Mun luokka on kasvanut yhteen, ja tuntuu älyttömän haikealta jättää kaikki taakse. 

Mun jää ikävä Opiston aamupalasämpylöitä. Tulostuskonetta. Talven 15 asteisia huoneita. Elokuun 30 asteisia huoneita. Omenapuutarhaa. Pyykkitupaa. Likaistakin likaisempaa yhteiskeittiötä. Yhteisiä elokuvailtoja. Myöhäisiä juttelutuokioita. Yo-kokeista valittamista. Abivideot kuvaamista. Rehtorin päiväkahveja. Mutta kaikista eniten jään kaipaamaan mun luokkaa. Samankaltaista luokkaa ei helpolla löydä.

   

Saan kiittää tästä kaikesta varmaankin One Directionia. Vai masennusta? Ehken kumpaakaan. Ehkä kiitän lopuksi vain Opistoa kaikesta. Kiitos kolmesta vuodesta. Niitä on vaikea unohtaa. 

(lisää kuvia lakkiaisista piakkoin)