KUULUMISIA SÄNGYN POHJALTA

Parin viikon hiljaiseloon on jonkinsortin selitys. Marraskuun alussa kylmät ilmat saapuivat myös Irlantiin ja etenkin iltaisin alkoi olla oikeasti jo viileä. Mä en tainnut ymmärtää että kun on kylmä niin sitä ei kuljeta takki avoinna, kaula paljaana. Mutta niin mä tein. Viime viikolla kurkku oli kipeä ja olo väsynyt, varoittelin lapsia että nyt ei Veera voi leikkiä täysillä ettei tää pikkunen flunssa pahene. 

No kyllä se paheni. Heräsin uuteen viikkoon kuumeisena, kykenemättömänä puhumaan. Viimeisillä voimillani vein lapset kouluun mutta jouduin ilmoittamaan hostisälle etten vain millään voi jatkaa tätä päivää enää. Kuume oli korkea, en kyennyt puhumaan tai syömään kurkkukivun takia ja koko keho tärisi kauttaaltaan. Illalla hostäiti kauhisteli mun oloa ja tarjoutui heti viemään lääkäriin. 

Diagnoosiksi tuli nielurisatulehdus mikä oli siinä ja siinä ettei olisi kurkkupaise. Sain antibioottikuurin viikoksi ja lähetteen sairaalaan kaiken varalta. Mä olin ihan kauhuissani. Kuvittelin koko ajan jos se olisikin kurkkupaise, luin netistä ihmisten kokemuksia ja ihan oikeasti, mä pelkäsin kuollakseni. Makasin sängysä yksin kotona ja olin ihan hysteerinen. 

Eihän kyseessä ollut mikään kuolemanvakava sairaus, ei ollenkaan. Tai se ettei musta olisi pidetty huolta. Ongelmana oli se että mua pelotti ihan julmetusti se että joku ihme patti pitäisi viiltää auki mun kurkussa ja siitä tulisi tahmaa mikä mun pitäisi sylkästä/oksentaa ulos. Ja että siinä toimenpiteessä ei anneta minkäänlaista puudutusta. Kuulosti mun korvaan ihan painajaiselta ja en tiedä miten olisin selvinny tuollaisesta ehjänä, hah. 

Onneksi tuohon pisteeseen ei nyt tällä kertaa jouduttu. Antibiootit ovat tehneet tehtävänsä ja olo on jo 98 prosenttisesti oma itsensä, ruoka maistuu ja puhuminen sujuu vaivatta. Tästäkin selvitiin siis pienellä säikähdyksellä. Mä oon niin onnellinen tästä perheestä, koin ensin hirveää tuskastumista kun en kyennyt hoitamaan lapsia mutta perhe sai tilanteen haltuun ja ihmisiä tuuraamaan mua. Koin olon turvalliseksi, koin että musta välitetään täällä ja nää fiilikset autto tosi paljon. Onhan se loppujen lopuksia ihan erilaista olla sairaana vieraassa perheessä, vieraassa maassa! Ei tiedä miten mikäkin toimii, missä on lääkäri, sairaala, mitä lääkkeitä saa ilman reseptejä... Ja on hurjan ihanaa että tämä perhe auttoi mua näiden kaikkien kanssa. 

Hassu juttu on se, että mun sarkasmi alkaa kunnolla kukoistamaan kun mä sairastelen. Tää perhe, etenkään nää lapset ei aina tajua mun mustaa huumoria ja kauhisteeleki miten mä voin tollaisa puhua... Oon kuitenkin erittäin onnellinen että ensi viikko on taas normaali. Oon niin kyllästynyt tähän sängyssä makaamiseen ja elämän filosofisten kysymysten ihmettelemiseen lääkehouruissa että voin mielelläni vaihtaa toiselle vaihteelle ja päästä taas liikkumaan. Joulukin on tuloillaan ja mä oon niin innoissani!