Tosissani en tiedä mitä tähän tekstikenttään pitäisi nyt kirjoittaa. Joo, pahoitteluni, kirjoitin tänne blogin puolelle viimeksi tammikuussa, terve taas, hypätäänpä sitten iloisiin asioihin ja OI kuinka ihana kevät on ollutkaan.
Yritin kyllä pitää positiivisuutta yllä, mutta tammikuun lopussa ymmärsin sen mahdottomuuden. Toki iloitsin yhä monista asioista, ystävistä, leffaillasta, pizzasta ja lomasta, mutta joka päivä, joka ikinen minuutti ja sekunti ajatukset pyörivät yo-kirjoitusten ympärillä. Te ylisuorittajat varmana ymmärrätte tämän fiilikset. Ja sen kun mikään ei vain riitä. Yritin parhaani, minulla oli typerän korkeat odotukset jotka alitin. Olin niin valtavan pettynyt itteeni. Tiesin jo ensimmäisesta lukiovuodesta asti että tämä tulee olemaan haastavaa, sillä en todellakaan ole niitä teoreettisesti oppivia ihmisiä. Mutta niin vain jaksoin lukion läpi. Yo- kokeet olivat kuitenkin viimeinen niitti. Olen aivan puhki.
En vain jaksanut panostaa blogiin, hyvä että jaksoin panostaa kouluunkaan. Mulla on aina ollut suuret odotukset itsestäni, omasta onnistumisesta ja elämästä ylipäätään, ja kun se on nyt vain niin että kaikki ei aina vastaa kuvitelmia, niin mitä mä teen? Vaivun synkkiin ajatuksiini mutta pidän yhtä kiinni haavemaailmasta. Niin kävi tänä keväänä. Mun aivot oli 90 % yo-kokeita, 5 % ruokaa ja 5% netflixiä. Niitä mä jaksoin ajatella. Kuinka monta tuntia tänään pitää opiskella. Onko kaapissa ruokaa. Nyt on pakko saada välipalaa jotta jaksaa opiskella. Opiskelun jälkeen tunnin netflix-breikki. Sen jälkeen lisää kirjojen pläräämistä.
Toki mieleen mahtui ajatuksia myös tulevaisuudesta. Vielä kuukausi sitten pelkäsin kuollakseni tulevaa syksyä. Mitä mä tuun tekemään? Mihin mä haen? Oikeastaan voisi sanoa että päädyin omanlaiseen hiljaiseen kriisitilanteeseen. Kukaan ei tiennyt mun kriisistä, mutta sisäisesti olin ihan rikki. Tulevaisuus ahdisti. Blogikin ahdisti, joten päädyin poistamaan kaikki postaukset joista en pitänyt ja lopulta tein blogista yksityisen.
Viimeinen reaali oli tuossa noin neljä päivää sitten. Historian koe oli valmis ennen kolmea, ja kävellessäni takaisin kotiin päin olin lähellä nauraa ääneen. Olo oli helpottunut mutta sekalainen. Tässäkö se oli? Tämänkö paskan takia mä stressasin itseni melkein burn outiin, tämänkö takia mä olen stressanut viime kesän lopusta saakka? Viimein kotiin päästyä tuntui tyhjältä. Mitäs nyt?
Ajatus tuntuu niin typerältä. Onko oikeasti mahdollista että jonkun elämä voi tuntua tyhjältä kokeen jälkeen? Mutta niin musta tuntui. Tällä hetkelllä tuon tyhjyyden on täyttänyt ilo siitä että olen oikeasti vapaa tekemään mitä ikinä haluan.
Tulevaisuuskaan ei enää ahdista. Tein valintani ja oon tyytyväinen siihen. Nyt mulla on aikaa lukea ne miljoona kirjaa jotka oon listannut vuosien mittaan TO READ- listalle. Niitä on oikeasti paljon. Mutta niin on aikaakin. Nyt voin myös katsoa ne leffat mitä oon halunnutkin. Niistäkin on olemassa lista. Voin viimein myös keksittyä valokuvaamiseen ja sen parantamiseen. Sen takia avasin tämän bloginkin taas. Tykkään kirjoittaa. Tykkään ottaa valokuvia. Ne luo hyvän fiiliksen, ja hyvä fiilis ei ole koskaan pahaksi.
Toivottavasti teidän kevät on mennyt astetta paremmin kuin omani! Mahtavaa alkanutta kevättä kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti